Eilinen Digiosalliseksi-webinaarini sai alkunsa asiasta, jota pohdittiin paljon hankkeen eri työpajoissa. Osallistujina ovat usein samat henkilöt. He kehittävät jatkuvasti innolla omaa osaamistaan ja oppivat paljon uutta. Kouluttautujien joukosta puuttuvat miltei kokonaan ne ihmiset, jotka eivät omassa opetuksessaan hyödynnä kovin suurella innolla digitaalisia mahdollisuuksia.
Eilisessä webinaarissa taisin puhua "digisyrjäytyneistä" tai "digisyrjäytyvistä" opettajista. Aika hurja käsite, mutta pahoin pelkään, että se on ainakin muutamien henkilöiden osalta ihan totta.
Tietysti olisi lohdullista ajatella, että näitä laimeasti digitaalisuutta hyödyntäviä opettajia on vain hyvin vähän.
Menneen vuoden aikana olen päässyt tutustumaan Digiosalliseksi-hankkeen opettajakyselyn tuloksiin sekä OHO! Opiskelukyvyn, hyvinvoinnin ja osallisuuden edistäminen korkeakoulussa -hankkeen opiskelija- ja opettajakyselyn tuloksiin. Kaikkien näiden kyselyiden tuloksissa yhdistyy sama asia: avoimissa vastauksissa tuodaan suoraan esille, että kaikki opettajat eivät osaa tai eivät viitsi. Puhutaan "viimevuosisadan" opettajista, joilla digitaidot ovat heikolla tasolla.
Ehkä hieman ironista on, että sähköisiin kyselyihin vastanneista kukaan ei myönnä olevansa tuollainen. Niin, tuskin digitaalisuutta pelkäävä henkilö edes vastaa sähköisiin kyselyihin. Minua mietityttääkin se, kuinka paljon tai vähän heitä siis eri oppilaitoksista löytyy.
Toisilla löytyy aikaa, toisilla ei
Itsensä kehittäminen on priorisointikysymys. Lähes identtisessä työtilanteessa toinen opettaja löytää sille aikaa, toinen ei. Parasta osaamista -hankkeen julkaisusta Innokkaasti edelläkävijänä! Kohti opetus- ja ohjaushenkilöstön uudistuvia identiteettipositioita olen nopean lukukerran jälkeen löytävinäni muutamia ajatuksia osallistumattomuuteen: on kiire, aihetta ei koeta oikeasti tarpeelliseksi tai mielekkääksi tai opettajat kokevat, että koulutukseen ei ole järjestetty riittäviä aikaresursseja tai muita resursseja (Manninen 2018).
Ehdin tutustua myös toiseen tuoreeseen julkaisuun webinaaria valmistellessani. Harri Kukkosen julkaisu "Tarinat kertovat - opintoihin kiinnittymisen lähteet ammattikorkeakoulutuksessa" kertoo OPISKELIJOIDEN opintoihin kiinnittymisestä. En kuitenkaan voinut olla lukiessani leikittelemättä sillä ajatuksella, että eivätkö kouluttautuvat ja kehittäytyvät opettajatkin ole todellisuudessa eräänlaisessa opiskelijaroolissa, oppijoina. Miten opettajat kiinnittäytyvät itsensä kouluttamiseen?
Miellyin Kukkosen kirjassa käsitteeseen "ammatillinen tahto". Opettajaltakin vaaditaan oppijan roolissa ammatillista tahtoa eli myönteistä suhtautumista oppimiseen ja sen ylläpitämiseen, valmiutta kohdata uutta ja epävarmaa, muutoksen haluamista ja halua osallistua ja sitoutua toimintaan (Kukkonen 2018).
Epävarmana ei uskalla kokeilla
Yksi opettajan digikokeiluja estävä asia saattaa olla epävarmuus omasta digiosaamisesta. Pelätään kenties epäonnistumista opiskelijoiden edessä, joten ei uskalleta edes kokeilla. Pahimmillaan epävarmuus tarkoittaa myös sitä, ettei uskalleta keskustella kehittymistarpeesta edes kollegan kanssa. Heikkouden paljastaminen pelottaa, eikä siinä auta edes se, että kyseessä on kuitenkin omalla alallaan mestarillinen substanssiosaaja, oikea ammattilainen.
Paras ja lähellä oleva apu on usein kollegan vierihoito. Kun työkaveri näyttää helppoja ja yksinkertaisia asioita vierestä, kyseessä ei ole virallinen koulutustilanne. Eilenkin webinaarin kommenteissa pohdiskeltiin sitä, että digiosaajan tulisi vain tulla opettajanhuoneeseen näyttämään muutaman sovelluksen käyttöä ilman sen suurempia koulutusilmoittautumisia.
Kun epävarmaa kollegaa houkutellaan mukaan digikokeiluihin, on mielestäni tärkeää suhtautua kunnioituksella hänen aiempiin tekemisiinsä. Ja on myös annettava aikaa omaksua. Sovelluksia löytyy vaikka jokaiselle vuoden päivälle, mutta entä jos yhteen olisikin aikaa tutustua rauhassa kokonainen kuukausi. Yksi kokemuskin on parempi kuin ei ollenkaan kokemuksia.
Muutos ja kehittyminen tarvitsee koko työyhteisöä. Yksi innokas opettaja ei pysty yksin muuttamaan koko organisaation toimintatapoja. Toisaalta opiskelijapalautteissa yksikin heikko lenkki saattaa riittää siihen, että koko opettajakaartille jaetaan sapiskaa osaamattomuudesta. Näenkin tärkeänä, että jokaisen opettajan kehittymisen suunta olisi eteenpäin - toisilla hieman isommilla tai toisilla hieman pienemmillä askelilla.
Kaikista ei tule koskaan huikean monipuolisia digiopettajia, mutta pienetkin kehitysaskeleet kohottavat itsetuntoa ja vievät heikoimpia digiosaajia parempaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti