Millaista tukea digiope tarvitsee 23102018 from Heli Antila
Eilisessä Digiosalliseksi-webinaarissani keskustelimme opettajan muuttuneesta työnkuvasta ja digitaalisen tekniikan ja pedagogiikan välisistä suhteista. Sekä tuen tarpeesta.
Tein webinaaripäivän aamuna häkellyttävän päätöksen. Lisäsin dioihini 18 vuotta vanhan lähteen.
Ja ihan tarkoituksella.
Satuin nimittäin mielenkiintoisen artikkelin äärelle ja olin hämmästynyt siitä, kuinka tutuilta monet siinä mainituista asioista tuntuvat tänä päivänäkin.
Tuo kyseinen artikkeli oli:
Willman, Arto: Opettajan jaksaminen puntarissa: opettajuuden rajoja etsimässä
Julkaisussa: Harra, Kimmo (toim.) Opettajan professiosta. Artikkelisarja. Helsinki: Opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiö OKKA, 2000. (OKKA-vuosikirja, nro 1). ISBN 951-98120-5-9. s. 107-116.
Arto Willman kirjoittaa opettajan ammatin muuttumisesta entistä haasteellisemmaksi ja vaativammaksi. Hän tuo esille monia tuoreissakin tutkimuksissa mainittuja asioita kuten erityisesti luokan ulkopuolisen työmäärän lisääntymisen, entistä monimutkaisemman tiedon käsitteen ja valtavasti lisääntyneen tiedon määrän sekä muutokset oppimiskäsityksessä ja arvomaailmassa.
Tekstistä itselleni kolahti erityisesti yksi tärkeä asia, jota en ollut aiemmin pohtinutkaan. Tämä huomioni liittyi koulun yhteiskunnalliseen suhteeseen. tekstissä mainitaan, että koulutusta arvioidaan kuin se olisi irrallaan muusta yhteiskunnan toiminnasta. Ja tätä tehdään myös kouluorganisaatioiden sisällä. Willmanin mukaan vain harvat opettajat ajattelevat työtään yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Samanaikaisesti koulun arviointiin ja toimintaan tulee kuitenkin vivahteita esimerkiksi yritystoiminnasta. Koulutuksen arviointia on tehty taloudellisessa viitekehyksessä, mikä on johtanut muun muassa resurssien pienenemiseen ja opetusryhmien kasvuun.Koulutusta on myös kaupallistettu, mikä ei sinällään ole mielestäni huono asia. Sitä on kuitenkin saatettu jossain tapauksissa tehdä laadun kustannuksella. Ja näin ei saisi koulutuksen tapauksessa tietenkään saa olla.
Keskustelimme eilisessä webinaarissa paljon myös sanasta, joka toistuu opettajiston puheissa nykyisin usein: eli resursseista. Osallistujien mielipiteissä tuli esille, että pienentyneitä resursseja käyteään helposti tekosyynä asioiden tekemättömyydelle ja huonommalle hoidolle.
Varmasti on myös totta, että opettajan on yhä vaikeampi ehtiä tehdä kaikkia tarvittavia asioita annetussa ajassa. Aika kun on vähentynyt, tehtävät lisääntyneet ja opiskelijatkin muuttuneet siinä sivussa.
Ehkäpä koko työn kuvaa tulisikin miettiä uudesta näkökulmasta. Mitä on välttämätöntä tehdä ja voisiko sen tehdä jotenkin toisin? Jotenkin uudella tavalla? Vaikkapa digitalisaatiota hyödyntämällä. Oli mukava kuulla, että webinaarin osallistujien työorganisaatioissa oli näitä keskusteluja jo käytykin yhdessä koko työyhteisön kanssa.
Eilisissä keskusteluissa kävi selvästi ilmi myös se, että yhteisöllisyys kollegojen kesken on muutosten keskellä se suurin tuki. IT-tuki on usein tiimityökaveria kauempana ja asioita voi opetella ja ratkaista myös yhdessä opiskelijoiden kanssa. Digiajan lohdullinen huomio on se, että kukaan ei osaa kaikkea.
Opettaja voi siis unohtaa ennakkoluulonsa ja ryhtyä digiopeksi rauhallisin mielin. Mokaaminen on sallittua ja sitä tekevät digimaailmassa kaikki. Kannattaa siis kokeilla erilaisia sovelluksia rohkeasti.
Tärkein tukikin löytyy eilisten keskustelujen perusteella omasta kollegasta, jonka kanssa voi kokeilla yhdessä vaikkapa yhteisopettajuutta. Näin kenties haasteellisilta tuntuvat digikokeilutkin ja niihin liittyvät epäonnistumisetkin voi tehdä turvallisesti yhdessä.
Eilisessä Digiosalliseksi-webinaarissani keskustelimme opettajan muuttuneesta työnkuvasta ja digitaalisen tekniikan ja pedagogiikan välisistä suhteista. Sekä tuen tarpeesta.
Tein webinaaripäivän aamuna häkellyttävän päätöksen. Lisäsin dioihini 18 vuotta vanhan lähteen.
Ja ihan tarkoituksella.
Satuin nimittäin mielenkiintoisen artikkelin äärelle ja olin hämmästynyt siitä, kuinka tutuilta monet siinä mainituista asioista tuntuvat tänä päivänäkin.
Tuo kyseinen artikkeli oli:
Willman, Arto: Opettajan jaksaminen puntarissa: opettajuuden rajoja etsimässä
Julkaisussa: Harra, Kimmo (toim.) Opettajan professiosta. Artikkelisarja. Helsinki: Opetus-, kasvatus- ja koulutusalojen säätiö OKKA, 2000. (OKKA-vuosikirja, nro 1). ISBN 951-98120-5-9. s. 107-116.
Arto Willman kirjoittaa opettajan ammatin muuttumisesta entistä haasteellisemmaksi ja vaativammaksi. Hän tuo esille monia tuoreissakin tutkimuksissa mainittuja asioita kuten erityisesti luokan ulkopuolisen työmäärän lisääntymisen, entistä monimutkaisemman tiedon käsitteen ja valtavasti lisääntyneen tiedon määrän sekä muutokset oppimiskäsityksessä ja arvomaailmassa.
Tekstistä itselleni kolahti erityisesti yksi tärkeä asia, jota en ollut aiemmin pohtinutkaan. Tämä huomioni liittyi koulun yhteiskunnalliseen suhteeseen. tekstissä mainitaan, että koulutusta arvioidaan kuin se olisi irrallaan muusta yhteiskunnan toiminnasta. Ja tätä tehdään myös kouluorganisaatioiden sisällä. Willmanin mukaan vain harvat opettajat ajattelevat työtään yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Samanaikaisesti koulun arviointiin ja toimintaan tulee kuitenkin vivahteita esimerkiksi yritystoiminnasta. Koulutuksen arviointia on tehty taloudellisessa viitekehyksessä, mikä on johtanut muun muassa resurssien pienenemiseen ja opetusryhmien kasvuun.Koulutusta on myös kaupallistettu, mikä ei sinällään ole mielestäni huono asia. Sitä on kuitenkin saatettu jossain tapauksissa tehdä laadun kustannuksella. Ja näin ei saisi koulutuksen tapauksessa tietenkään saa olla.
Resurssikeskustelua
Varmasti on myös totta, että opettajan on yhä vaikeampi ehtiä tehdä kaikkia tarvittavia asioita annetussa ajassa. Aika kun on vähentynyt, tehtävät lisääntyneet ja opiskelijatkin muuttuneet siinä sivussa.
Ehkäpä koko työn kuvaa tulisikin miettiä uudesta näkökulmasta. Mitä on välttämätöntä tehdä ja voisiko sen tehdä jotenkin toisin? Jotenkin uudella tavalla? Vaikkapa digitalisaatiota hyödyntämällä. Oli mukava kuulla, että webinaarin osallistujien työorganisaatioissa oli näitä keskusteluja jo käytykin yhdessä koko työyhteisön kanssa.
Eilisissä keskusteluissa kävi selvästi ilmi myös se, että yhteisöllisyys kollegojen kesken on muutosten keskellä se suurin tuki. IT-tuki on usein tiimityökaveria kauempana ja asioita voi opetella ja ratkaista myös yhdessä opiskelijoiden kanssa. Digiajan lohdullinen huomio on se, että kukaan ei osaa kaikkea.
Opettaja voi siis unohtaa ennakkoluulonsa ja ryhtyä digiopeksi rauhallisin mielin. Mokaaminen on sallittua ja sitä tekevät digimaailmassa kaikki. Kannattaa siis kokeilla erilaisia sovelluksia rohkeasti.
Tärkein tukikin löytyy eilisten keskustelujen perusteella omasta kollegasta, jonka kanssa voi kokeilla yhdessä vaikkapa yhteisopettajuutta. Näin kenties haasteellisilta tuntuvat digikokeilutkin ja niihin liittyvät epäonnistumisetkin voi tehdä turvallisesti yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti